Hei, voinko auttaa jotenkin?

Kuinka vaikeaa otsikon kysymyksen esittäminen tai spontaani auttaminen voi olla?
Kävipä lenkillä niin, että rattaat kaatuivat. Sattumukseen osallistuivat omat koirani, pari ohitettavan auton takana lymynnyttä kissaa ja minä rattaiden kera tottakai. Minulla taisi olla koirien hihnat juuri vastakkaisella puolella olevassa kädessä (joilla pidin rattaiden aisasta kiinni), jolloin tuollaiset äkkinäisen nykäisyn ja puolen metrin harha-askeleen voimasta kolmipyöräiset rattaat kaatuvat näköjään helposti.

Vaihtoehtoina oli (miten ehdinkin siinä sekunnin aikana analysoida tilanteen):
- laskea rattaista irti alamäessä - ja lapsi päätyisi ties minne pöpelikköön
- laskea koirien hihnoista irti - ei, koska en halunnut aiheuttaa liikenneonnettomuutta
- antaa rattaiden kaatua hallitusti paikallaan - paras vaihtoehto, koska pystyin itse hidastamaan kaatumista

No rattaat kaatuivat kauniisti kyljelleen. Elmeri huutaa koska pelästyi, mitään hänelle ei muuten käynyt. Koirat räksyttävät ja tempovat minua sinne kissojen suuntaan. Minä koitan saada tasapainon taas haltuun, koirat pois kissojen kimpusta, jotta saan rattaat pystyyn. Ja rauhoitella Eetä pelästyneellä äänelläni.

Noh, tilanteesta selvittiin ja asiat palautuivat parissa minuutissa takaisin normaaliksi. MUTTA, se mikä ärsyttää, niin missä olivat ne auttavat ihmiset??? Autoja ajoi parikin ohi. Tien toisella puolella rivitalon pihassa oli ainakin pari miestä, jotka vain tapittivat että mitä tuolla tapahtuu. Heille ei ilmeisesti tullut mieleenkään, että voisivat juosta 20 metriä tien yli auttamaan. Itse en siinä ehtinyt apua huudella, luulisi että jos lapsi itkee, olisivat voineet vaikka edes nostaa rattaat pystyyn. Aarrghhh! Että ottaa tuollainen päähän.

Tästä tulikin mieleeni muutaman viikon takainen tapahtuma, missä itse pysähdyin auttamaan:
Olin menossa kiireellä viemään Nuppua fyssarille. Olin jo valmiiksi myöhässä. Ajoin alamäkeä ja huomasin kävelytiellä pyörällä kaatuneen, kovasti itkevän pienen pojan. Luonto ei antanut periksi ajaa vain ohi, vaan pysähdyin kysymään onko kaikki hyvin ja tarvitseeko poika apua. Poikaan ei ollut sattunut, vähän sormea jomotti, mutta puhelin oli mennyt rikki ja se harmitti. Tarjouduin viemään pojan kotiin, koska hän oli selvästi hädissään, eikä mielestään pystynyt ajamaan kotiin. Noh, hetken siinä ihmeteltyään hän sai puhelin toimimaan, äidin kiinni ja rauhoittui puhelun aikana. Poika kiitti ja lähti ajamaan kotiin.

Itselle tuli hyvä mieli, enkä lopulta ollut edes myöhässä vaan jouduin odottamaan vuoroamme eläinlääkärissä hetken.