Kun kolme ihmistä saa ennen lenkille lähtöä itkupotkuraivarit, ei suuntana voi olla julkiset tiet. Ei, se tietäisi vain ja ainoastaan lisää hampaiden kiristelyä. Niinpä on onni että kun meidän pihalta lähtee, kulkee tien yli ja kävelee pari sataa metriä, löytyy polku metsään. Siellä sielu ja hermo lepää. Koirat saa juosta, eikä ole niin väliä miten se isompi pyöräilee. Eikä äidin tarvi koko ajan komentaa jotakuta. Ihanaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti